Keho / Mieli

Askele askeleelta

Heti alkuun tiedoksi: Ituhippimummon hyvinvointiprojekti ei ole kuukahtanut, päinvastoin. Kaikenlaisille poluille eksyilyn tematiikan mukaisesti vain olen eksynyt kaikenlaisille poluille. Alun perin kävellen…

Okei, selitys on paikallaan. Ystävä houkutteli mukaan meditatiivisen kävelyn kurssille. Onkohan määritelmä oikea? Kurssin nimi oli Secrets of Natural Walking, ja nettimateriaalista vapaasti suomennettuna selitys kuuluisi jotenkin näin: ”Luonnollisen kävelyn terapia vaikuttaa huomattavan suotuisasti kehon muotoon, terveyteen, sisäelimien toimintaan, ajatuksiin ja mielialaan. Menetelmä on hyödyllinen kaikenikäisille ihmisille.”

Tiesin myös etukäteen, että menetelmä liittyi jotenkin meditaatioon. Samat henkilöt olivat kävelykurssien ja Open Heart Meditation -nimisten tapahtumien takana. Kumpikaan lysti ei ollut halpaa, mikä sai mietteliääksi. Oliko kyse amerikkalaistetusta Aasia-eksotiikasta, jolla vietiin rahat fyysisesti ravituilta mutta henkisesti riutuvilta eurooppalaisilta?

Mutta minnekä ituhippimummo nenänsä työntäisi, jollei joka paikkaan? Sitä paitsi yhden päivän kurssin hintaa voisi pitää oppirahana, jos sisältö olisi höttöä.

Kurssipäivä tuntui pitkältä. Edettiin hyvin hitaasti askeleen vaiheesta toiseen, melkein puuduttavan hitaasti. Mutta ihme ja kumma, miten niiden askelten ottaminen kumminkin oli vaikeaa, kun lopulta ryhdyttiin tunnin mittaiseen kävelyharjoitukseen? Ehkä meiltä riutuvilta eurooppalaisilta on vähän hukassa yhteys omaan kehoon? Ja mieleen? Tai sitten vain minulta…

Ja kovin vaikeita kysymyksiä opemme esitti. Miltä tuntuu ottaa askel näin? Entä sitten noin? Kehon tuntemusten aistiminen ei tainnut kuulua opetussuunnitelmaan ituhippimummon kouluaikoina. Silloin kehoon liittyvillä tunneilla oli kunniassa sekuntikello, ei mitkään mutu-jutut.

Ei ihme, että päivän päätteeksi oli umpiuupunut olo.

Mutta sitten tulee se oudoin seuraus: Mieleen jäi jonkinlainen rauha. Johtuiko se siitä, että kokonaisuuteen kuului myös meditatiivisia kiitosrukouksia – vain, jos se ehdottomasti kaikille sopi. (Ja sopi.) Menetelmä ei ollut kytköksissä mihinkään uskontokuntaan, mutta ”todellisen lähteen” (true source) kiittäminen oli kiistatta hengellistä. Siinä oli jotakin samaa kuin ituhippimummon merikokemuksissa. Sinä olet suuri voima, minä olen pieni pisara.

Onko ehkä lähes kaikilla ihmisillä hengellisiä kokemuksia, mutta monikaan ei koe, että ne istuisivat valtauskonnon oppeihin? Ja kääntäen: onko maailman kaikkien (valta)uskontojen synnyn takana samanlaiset kokemukset ja samanlainen kaipuu?

Kurssin jälkeen olen aamuisten kirkasvalosessioiden aikana ottanut uudenlaisia askeleita – ja miettinyt hengellisyyttä. Saattaa olla, että palaan aiheeseen. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *