Viisi värikästä kahvakuulaa hyllyllä
Keho

Kahvakuulan kutsu

Päässä risteilevät edelleen mielen ja hengen asiat. Mutta sekaan puskee myös fyysistä hyvinvointia. Tepastelen aamuisin meditaatiokävelyn askeleita kirkasvalolasit päässä ja teen lopuksi olohuoneen lattialla joogasta tuttuja venyttäviä asentoja. Suuremmat fyysiset ponnistelut ovat olleet harvassa pitkään.

Perinteisesti noin kerran vuodessa aktivoidun ja aloitan salikäynnit. Sitten noin kahden viikon kuluttua aloittamisesta tarmo jo hiipuukin ja salikengät hautautuvat pölyttymään vaatehuoneen kaapin alle – vaikka minulla on jäsenkortti ja vaikka sali sijaitsee talomme alakerrassa. Voin vetää salikamppeet päälle kotona ja vain sujahtaa hissillä ykköseen. Tadaa. On myös kätevää käydä saleilun jälkeen venyttelemässä kotona ja seuraavaksi sujahtaa kylpytakki päällä alas spahan saunomaan ja polskimaan. Jos tässä talossa en saa takamustani hilattua salille, en missään.

Ilmeisesti en saa hilattua takamustani salille missään.

Olen pari kertaa yrittänyt taklata luovuttamispeikon personal trainerin avulla. Ai arvaatte jo, miten kävi? Kyllä. Hassua, mutta kumpaankin traineriin olen jälkeen päin törmännyt ruokamarketissa kadun toisella puolella. En ehtinyt hyllyjen taakse piiloon. Pelkäsin kaikenlaisia kysymyksiä siitä, miten kuntoiluharrastukseni oli pt-jakson jälkeen jatkunut.

Jälkimmäisestä jaksosta minulla on tallessa ohjelma ja InBody-mittaus. Lihaksen määrää, rasvaprosentteja ja niin edelleen. Taannoin tuijottelin vähän nieleskellen noita dokumentteja ja aloin taas kaivaa pölyisiä kenkiä kaapin alta.

Mutta miten tällä kertaa tekisin muutoksesta pysyvää? Kannattaisiko taas tehdä projektista julkinen? Paasto onnistui ehkä juuri siksi, että kirjoittamalla siitä blogissa sekä motivoin itseäni että tein luovuttamisen ajatuksesta nolon? Mutta paasto kesti seitsemän vuorokautta; liikuntahankkeen pitäisi kestää loppuelämän. Riittääkö poloisessa blogissa julistaminen?

Kysyvälle vastataan ja kolkuttavalle avataan, tai jotakin sinne päin. Kun aikani olin pähkäillyt, mystinen ylempi taho puuttui taas asioiden kulkuun: lähetti meille kylään ystävän, joka on hoitanut alakerran kuntosali-span sosiaalisen median julkaisuja. Enää hän ei päivätyön, yksityisyrittämisen ja lapsiperhe-elämän keskellä ehtisi ja tuskaili, mistä löytyisi uusi someilija. Kuulin ehdottavani itseäni.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun ihmeissäni kuuntelen, mitä suustani pääsee ulos. Enkö juuri kesällä päättänyt, että vähentäisin työ-somea elämästäni! Teen sitä kokoaikaisesti jo nyt. Addiktiosta on tullut ammatti – jota kylläkin rakastan, mutta muu elämä on uhannut jäädä sivuun. Ja nytkö siis auliisti tajouduin kuntosalinkin somettajaksi? Hullu nainen.

No, ehkä uusi rooli sitoo minut fyysisen ponnistelun maailmaan, ja pysyn tiukemmin kahvakuulassa kiinni. (Kuulostan varmaan epätoivoiselta.) Vaan tämä jää nähtäväksi… Miten käy laiskan, mutusteluun taipuvaisen, mieluiten salin ohi hiipivän ituhippimummon? Pysy kanavalla. Tai – mene sittenkin treenaamaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *