Mieli / Yhteisö

Uhkaako huoli yöuntasi? Rakastu valvomiseen!

No niin. Nyt minä tähän aiheeseen tartun. Se onkin ehkä entistä ajankohtaisempi nyt, kun epidemianpelko on liittynyt muiden valvottavien huolien joukkoon. Kyse on siis unesta – tai sen puutteesta. Vuosia välttelin unettomuusaiheisia artikkeleja, kirjoja ja ohjelmia. Alitajuisesti uumoilin, ettei aiheeseen uppoamista välttämättä seuraisi ongelman korjaantuminen.

Oletko sinä ollut kuurupiilosilla Nukkumatin kanssa? Olet ehkä päässyt hyvinkin lähelle, seitinohuen seinämän taakse: asemapaikkaan, jossa jo olet puoliksi nähnyt outoja unenomaisia näkyjä – tai tajunnut jalan nytkähdyksen, kun keho matkaa kohti rentoutumista. Joskus koko kehon nytkähdyksen. Ja tajunnan valveuduttua, ping, olet taas ollut täysin hereillä. Usein et ehkä pääse näinkään pitkälle? Tai nukahdat, mutta heräät aamuyöstä valvomaan? Yöllä jostakin syystä tummat ajatukset bilettävät. Työkaverin tai puolison sanomiset pyörivät päässä – eivätkä koskaan ne positiiviset sanomiset. Tai siellä jäytää huoli lapsesta, huomisen palaverin vetämisestä, rahatilanteesta, pääsykokeesta. Terveydestä. Iskeekö korona? Tai kaunamuistot pulpahtelevat pintaan yksi toisensa perään. Hämmästyttävää, miten vähän positiivisia ajatuksia löytyy, kun yön pimeys ryömii pään sisään.

Huolestumisketjun viimeisenä fataalina lenkkinä tulee – tadaa – huoli siitä, että et nukahda. Ja jos tilanne pahasti eskaloituu, se saattaa muuttua suorastaan ensimmäiseksi huoleksi. Seuraavassa vaiheessa jo ajatus tulevasta yöstä nipistää vatsassa esimerkiksi heti päivällisen jälkeen.

Paljon on tietoa ulkoisten ärsykkeiden osuudesta: Sininen valo, kofeiini, kaupungin valot ja vääränlainen patja ovat syyllisiä. Iltakahveja ja -energiajuomia vältän itsekin, mutta esimerkiksi kännykkää en pidä uniterroristina. (Myöhemmin tässä artikkelissa selviää, miksi en.) Ylipäänsä syyn ulkoistaminen voi viedä huomion siitä, että pääsyyllinen on korvien välissä raksuttava huoliaparaatti. Tietysti myös fyysiset kivut voivat vaikeuttaa nukahtamista – mutta siihenkin prosessiin huolestuminen usein sekaantuu.

Ulkoistaminen on sikäli kätevää, että kun syy on ikään kuin itsen ulkopuolella, voi avunkin helpommin ottaa vastaan ulkoa. Melatoniinin, Imovanen, Doxalin, Mirtazapinin… Mahdollisuuksien lista on pitkä. Mutta: jos tiedostaa, että syy on huolestumisohjelmointi omassa mielessä, tablettiapu ei ehkä tunnukaan niin oikealta. Juurisyyhyn ei päästä käsiksi, kun mieli sammutetaan kemiallisesti.

En sattumalta tiennyt lääkevalmisteiden nimiä. Unettomuushistoriani on pitkä ja polveileva; sieltä löytyy pitkän nukkumattomuuden aiheuttamia hallusinaatioita ja ulkopuolisen avun hakemista. Tuon hankalan jakson jälkeen aloin ensimmäistä kertaa ounastella, että pitäisi keskittyä johonkin aivan muuhun kuin siihen, tuleeko uni vai ei.

Silloin tällöin mediassa saavat valtaa jutut, joissa ihmisten liian vähäistä nukkumista pidetään typeryytenä. Ei tajuta mennä ajoissa nukkumaan. Nukkumista ei arvosteta, eikä omaa elämää osata järjestää oikein. Oivoi. Mitäpä, jos arvostetaankin liikaa? Ja huolipeikko putkahtaa peiton alta pitämään yökerhojuhliaan.

Jossakin vaiheessa huomasin, että pelko liian vähästä nukkumisesta oli omassa päässäni vaihtunut heräämisriemuun. Joka kerta kun heräsin, oli voittajafiilis. Ei väliä sillä, miten kauan olin nukkunut; herääminen merkitsi sitä, että olin kuin olinkin nukahtanut! Tämä oli ensimmäinen positiivinen askel.

Sitten tuli the yö. Ja korostan heti alkajaisiksi: Epätäydellisessä maailmassa iso heureka-oivalluskaan ei tarkoita sitä, että ongelma sen jälkeen olisi sataprosenttisesti takana päin. Että onneton unihäiriöinen nukkuisi loppuelämänsä yöt autuaan sikeästi. Mutta ratkaisun oivaltaminen tuo kyllä suuren helpotuksen. Paljastuu kuin ihmeen kautta, mistä on kyse – ja mitä kohti pyrkiä, kun unettomuus vastaisina öinä tunkeutuu makuuhuoneeseen.

Olin hiipinyt asuntomme peräpömpeliin, alunperin ruokailutilaksi tarkoitettuun soppeen, josta on tehty avomiehen työhuone ja vieraiden yöpymispaikka. Avattava sohva on usein varulta auki tällaista hiipimistä varten. Kuvioon on liittynyt avomiehen kuorsausta ja omaa 24/7-tinnitusta; ne ovat olleet vuosien varrella omiaan lisäämään huoliaparaatin kierroksia. ”Kunpa nyt nukahtaisin ennen kuin toinen tulee sänkyyn ja varsinkin ennen kuin kuorsaus alkaa. Kunpa nyt onnistuisin keskittymään johonkin muuhun kuin noihin heinäsirkkoihin.”

Uni ei tullut peräpömpelissäkään. Ei ilmaantunut minkäänlaisia väsymyksen merkkejä, vaikka tein moninaisia harjoitteita. Kirjoitin mielen liitutauluun numeroita takaperoisessa järjestyksessä ja pyyhin niitä pois, kuuntelin kännykästä vaimealla äänellä meditaatioita, tein rentotutusharjoituksia. Koska oli jo aamuyö, pillerin nappaaminen ei tullut kysymykseen. Se olisi tehnyt seuraavasta työpäivästä painajaisen. Tämä on yksi syy lääkkeiden kaihtamiseen: Ne sammuttavat tajun, mutta eivät tuo virkistävää unta. Ainakaan itselläni yksikään pilleri ei ole toiminut ilman että päätä olisi seuraavana päivänä ikävästi painanut jonkinlainen taakka; pahimmillaan on ollut tosi masentunut fiilis. Ja joskus on ollut ihan totisia vaikeuksia irrottaa aamulla yläluomet alaluomista – vaikka olisin ottanut tabletin ajoissa illalla.

No, en siis ottanut minkään sortin nukahtamislääkettä. Ja kaikki konstit käytettyäni lopulta sisuunnuin. Olkoon. Herätyskellon soimiseen oli aikaa enää pari tuntia, ei tointanut edes yrittää. Jos kerran oli tarkoitus valvoa, niin valvotaan. Saisinpahan pari tuntia aikaa johonkin mielenkiintoiseen. Kaivoin kännykän koristetyynyn alta (se oli ollut siellä valon ja äänen vaimentamiseksi meditaatiota kuunnellessa) ja aloin etsiä sisältöjä, joille ei ollut muka aikaa päivisin, vaikka ne kiinnostivat. Runoja, henkistä kehittymistä ja hengellisyyttä koskevia tekstejä, tähtitiedettä. Näin jälkeen päin ajatellen valitsin varmastikin alitajuisesti aiheita, jotka rauhoittivat. Joissa oman koon ymmärtäminen näytti myös omien huolien koon. Ja niin oli mielenkiintoista, että yks kaks heräsin. Toisin sanoen kännykän herätys soi ja totesin nukahtaneeni.

Olin ällistynyt. Jos olisin päättänyt illalla sänkyyn käydessäni, että vietän yön mielenkiintoisia sisältöjä tutkien, olisinko nukkunut kahdeksan tunnin yöunet? Olivatko nukahtamisen pahimmat viholliset tosiaan unettomuuden pelko ja nukahtamisen yrittäminen?

Ja niin kuin toisinaan käy, henkilökohtaisen vaikeuden äärellä pinnisteltyään saattaa piankin törmätä samaan asiaan ulkomaailmassa. Työmatkalla heti seuraavana aamuna luin iPadilta psykologi-psykoterapeutti Soili Kajasteen ajatuksista. Hoidettuaan unettomia vuosikymmeniä hän oli tullut tällaisiin ajatuksiin: ”Silloin, kun mieli siirtyy uuden työpaikan aiheuttamasta huolesta huoleen unesta, ollaan kehittämässä unihäiriötä. Unta ei saisi miettiä liikaa, sillä uneen pätee sama paradoksi kuin onnellisuuteen: jos sitä alkaa jahdata hinnalla millä hyvänsä, se pakenee kauemmas.” Kajaste oli uransa varrella nähnyt lukemattomia ihmisiä, jotka olivat yrittäneet nukkua kaikin keinoin ja valvoivat juuri siksi.

Kaikki loppukin artikkelissa oli kuin piste edellisen yön oivalluksilleni. ”Unelle kannattaa luoda mahdollisuus tulla, mutta elämää ei pidä rakentaa unen ympärille… En ole ollenkaan vakuuttunut erilaisista rannekkeista. On psykologinen tosiasia, että mitä enemmän seuraat jotakin asiaa, sitä voimakkaammaksi se tulee mielessä.” Ja sokerina pohjalla: ”Herkkäunisuutta ei pitäisi nähdä heikkoutena vaan pikemminkin valppautena, joka on pitänyt ihmiskunnan hengissä.”

Siinä minä istuin lähijunassa iPad sylissä ja ihan vähän itketti. Vuosikymmenten Höyhensaari-kompastelujen jälkeen tiesin, mistä oli kyse. Minun piti hyväksyä valvominen. Nähdä huonouniset yöt lahjana ja mahdollisuutena. Onnistuisinko siinä?

En todellakaan – aina. On tullut öitä, joina nukahtaakseni olen taas etsinyt mielenkiintoista mutta rauhoittavaa luettavaa sieltä täältä, mutta uni ei ole silti tullut. Olen huomannut tietysti jälkeen päin myös, miksi. Tein sen nukahtaakseni. En siis hyväksynyt valvomista.

Nyt minulla on kutakuinkin tällainen agenda: Lueskelen illalla sängyssä vieraskielistä romaania tai täytän ristisanatehtäviä. Kumpaankin touhuun pitää keskittyä sen verran, että työ- ym. ajatukset helposti haihtuvat mielestä. Nautiskellen näistä omista iltahetkistä. Useimmiten uni tulee, mutta ei aina. Jos ei, siirryn peräpömpeliin nauttimaan lisää omista hetkistä. Näinä kertoina pääsääntöisesti the yön tapahtumainkulku toistuu ja nukun muutaman tunnin ennen kellon soimista. Joskus harvoin en; siinä tapauksessa otan seuraavan iltana jo yhdeksän aikaan palasen tabletista, jonka jäljiltä päätä painaa mahdollisimman vähän. Tällä agendalla tabletteja kuluu ihanan pieniä määriä aiempaan verrattuna.

Ydinohje on siis: Älä murehdi. Rakastu ylimääräiseen omaan aikaan. Älä ota nukkumista vakavasti. En lapsena ymmärtänyt, mitä isoäitini sanojen takana piili, mutta muistan hänen hersyvän naurunsa: ”Kyl mie sit hauassa ehin maata.” Mummo oli ehkä käynyt läpi tämän saman oivalluspolun. Herkkäunisuus saattaa olla periytyvää. Ehkä kuulumme niihin Kajasteen mainitsemiin lauman valvojiin, joiden unettomuus ammoin vaaratilanteissa koitui yhteisön hyväksi. Siksi se on on kulkeutunut nykyluoliin asti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *