Keho / Koti / Mieli

Oronan tuomat ilot

Se – tiedätte kyllä mikä – ei ole ainakaan toistaiseksi iskenyt ituhippimummoon. Ainakaan fyysisesti. Henkisesti se on tainnut iskeä yhteen jos toiseenkin, millä tietysti saattaa olla myös fyysisiä seurauksia. Ja onkin. Mitä minä tässä kiertelen? Kotona kököttäminen on lihottanut. Paisuttanut mummon ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Olen läskiintynyt. Älkääkä ruvetko siellä näsäviisastelemaan, että ei kököttäminen vaan kököttäessä puputtaminen… (Ärtymyskin saattaa kuulemma olla seuraus pitkään jatkuneesta kotoilusta.)

No, nyt se on saatu sanottua. Pystyisikö tätä kerää jotenkin purkamaan? Miksi, kuinka, onko mitään tehtävissä ja jos vaateostoksille on lähdettävä, paljonko perheteltat maksavat? Tai eihän tästä mihinkään lähdetä. Partioerämetsänpeikko.fi:stä on tilattava.

Ensin se iso miksi. Olen syönyt ja juonut enemmän kuin kuluttanut, mutta minkä takia olen tehnyt niin? Olisiko kyse vain tylsistymisestä? Edes jotakin kivaa elämään, kun elämänpiiri on käynyt pieneksi. Hyvä maku suuhun, kun elämästä muuten uhkaa mennä maku. Mutta miksi sitten uhkaa? Minulla on huimasti syitä olla iloinen ja kiitollinen. Todella isoja syitä. Ja elämänhidastajien ym. henkisten kehittäjien neuvojen mukaisesti olen niitä listannutkin. Terveys. Lapset ja lapsenlapset (kolmas ihanasti tekeytymässä). Veneily. Ja tuo kapteenikin. Työ, vieläpä itselleni hyvin sopiva. Kirjoittaminen. Lukeminen. Hyminä (itsekseen lauleskelu). Orkideat. Ja niin edelleen. Ulkomaailmassa olen vapaa-aikana enimmäkseen tehnyt pitkiä kävelyretkiä, ja niitä voin tehdä edelleenkin. Miksi ihmeessä muka olisin tylsistynyt ja ahdistunut pandemia-ajan rajoituksista? En ravaisi lounasravintoloissa ja elokuvateattereissa juuri muutenkaan.

Ahdistunut? On pakko myöntää, että itku on viime aikoina noussut pintaan herkästi. Että unet ovat olleet todella kummallisia. Että en ole saanut aloitetuksi jumppaa tai joogaa. Että en ole halunnut mennä alakerran salille, vaikka se on auki ja lähes aina tyhjillään. Että olen takertunut addiktiivisesti palapelin kasaamiseen, kuin se olisi pelastusrengas. Ja niin, kävellyt taas jääkaapille.

Ehkä ei olisi pitänyt aloittaa päiviään uutisten tilannepäivityksillä. Kuinka monta uutta todettua tartuntaa, montako osastohoidossa, tehohoidossa, kuollut? Ehkä olisi joka-aamuisissa työtiimien etäpaltsuissa syventyä muuhunkin kuin epidemiaan. Se tosin väistämättä tuppaa olemaan keskiössä. Työssäni teen julkaisuja mm. pandemia-ajan ohjeista ja keskustelen ihmisten kanssa somessa siitä, mikä liikkuessa nyt on turvallista – tai vähiten uhkaavaa. Siviilissä jokunen iäkäs naapuri on jutellut ahdistuksestaan käytävällä – turvavälin päästä. Avopuolison 80-vuotias äiti on reagoinut rajoituksiin voimakkaasti. Veneemme veteen laskenut nosturiautoyrittäjä purki minulle huoliaan. Jopa tuikituntematon mies kaupan edustalla kertoi, miten seinät kaatuvat päälle kotona puolentoista kuukauden etätöiden jälkeen. Tilanne on todella hälyttävä, kun Suomessa tuntemattomat ottavat kadulla kontaktia ja avautuvat?

Ehkä lihomisen takana onkin ahdistusepidemia! Olen saanut ahdistustartunnan ja syönyt levottomuuteen, en tylsyyteen. No, tunnesyömistä joka tapauksessa. Arvelin, että tästä aiheesta löytyisi paljon materiaalia netistä, ja oikeassa olin. Löysin itseni välittömästi muunmuassa Syömishäiriöliiton blogista. ”Kun mieli on levoton, eikä ole keinoja huojentaa oloa, syöminen tarjoaa taas kerran oivan keinon ikään kuin kanavoida vaikeaa oloa johonkin konkreettiseen toimintaan. Ruoka tuo konkreettista lohtua…” Artikkelin kirjoittanut psykologi Katarina Meskanen jatkaa kertomalla, että tunnesyöjä pyrkii syömällä suitsimaan vaikeita ajatuksia ja sietämään epämiellyttäviä tunteita, kuten surua, jännitystä, ahdistusta, masennusta, tyhjää oloa, kateutta tai pettymystä. Hm, en ehkä sittenkään löytänyt itseäni ihan kokonaan. Nimittäin tekstistä puuttuvat ilo ja onnistuminen. Sellaisten kohdatessahan meikämummo myös syö ja skoolaa!

Alkaa oikeastaan ihmetyttää se, että minulla on ylipainoa näin vähän. No, kymmenen kiloa kumminkin. Eivätkä purjehdushousut tuntuneet eilen hyviltä talvikauden jälkeen. Tästä sisuuntuneena astahdin aamulla vaa’alle. Ehkä kokonainen päivä veneellä kuuraamisineen, puomihommineen ja lokikirjoineen oli myös vapauttanut oloa ja antanut puhtia tähän vaikeaan vaaka-askeleeseen. Merituulen tuiverruksessa minulla ei ollut aavistustakaan tehohoidossa olevien tai kuolleiden määrästä. Joutsenparikaan ei tiennyt niistä mitään. Kotisatamassa saatettiin päivitellä venenaapureiden kanssa vesillelaskun kohonneita hintoja. Ihanan iloinen puheenaihe!

Olen tällä hetkellä henkisesti jonkinlaisessa suvantopaikassa miettimässä, minne lyllertäisin. Laihdutuskuurille? Aikaisemmin moinen olisi kuulostanut hyvinvointiteemaan täysin sopimattomalta. Eihän nyt toki laihduttaminen ole hyvästä. Kokonaisvaltaista elämänhallintaa sen olla pitää. Nyt tuntuu siltä, että ihminen, joka saa aikaiseksi laihdutuskuurin aloittamisen, on voittaja. Toisiin vaivoihin kuuluu hengenahdistusta, toisiin henkistä ahdistusta…

Varmaan olette ihmetelleet, mistä pandemiasta olen jaaritellut. Päätin alussa, etten kirjoita sitä tiettyä k-kirjaimella alkavaa sanaa. Onnistuin! (Mutta en herkuttele, lupaan.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *